Vanha pieru

Viime viikolla taytin vuosia. Taytyy myontaa, etta jonkinasteista kriiseilya oli ilmassa 24 ikavuoden tayttymisesta, tamahan on jo ihan aikuisen ika! 


Itse synttaripaivana paistoi ihanasti aurinko ja kavimme laheisen pubin terassilla nauttimassa lasilliset proseccoa. Muita juhlallisuuksia itse synttaripaivaan ei sitten sisaltynytkaan vaan keskityimme kodin siivoamiseen juhlakuntoon. Perjantaina talo tayttyi ystavista ja juhlistimme ikaantymistani kakkua juoden, syoden ja tanssahdellen.

Viritimme kattoon lapsen (tai lapsellisen) synttarijuhliin sopivat ilmapallot, jotka muuten roikuvat vielakin olkkarin katossa.

Soimme kakkua, jonka leivoin ihan ite!

Edellisen kerran olen leiponut taytekakun joskus ylaasteella kotitalouden tunnilla. Tahan nahden olin aivan tyytyvainen leipomukseeni. Pakastepussilla pursotettu kerma nyt ei ehka maailman kauneinta ole, mutta makuhan on tarkeinta. Eras ystavani tokaisikin etta ' This cake is so good it feels like it's my birthday!' Hyvin maistui siis!

Ainoa yhteiskuva meista kahdesta ja minulla tietenkin silmat kiinni... Ei nyt kovin vahvasti menny tamakaan.


Myohaan meni, ja ilta oli hirvittavan mukava. :)






P.S. Kiitos kaikille edellista postausta kommentoineille. Kauniit sananne merkkaavat kamalan paljon. :)

I'm depressed, I need a cookie.

Tiedatteko niita paivia, kun mielessa eivat kummittele menneet eivatka tulevat, tyo- ja kouluprojektit eivat tunnu ylitsepaasemattomilta ja elama on nyt ja tassa. Hymy nousee kasvoille taman tastakin ja sydamessa paistaa aurinko - kaikki on paremmin kuin hyvin.


Sitten on niita paivia kun nukkuminen voittaa hereilla olemisen. Salekaihdinten valista pilkottava auringonvalo ei ilahduta vaan saa hautautumaan syvemalle peittojen alle ja jatkamaan unia. Iltapaivalla ylos kompiessa olo tuntuu yha vasyneelta ja ulkona paistavasta auringosta huolimatta salekaihtimet saavat pysya kiinni. On tyhja olo.  Mikaan ei oikein tunnu miltaan mutta koko paivaa varjostaa toivottomuus ja suru. Tyhjyys. 

Kuvat: weheartit & google

Suurin osa meista on varmasti kokenut nama onnellisuuden aaripaat, mutta entas sitten kun huomaa viimeisen kuukauden kuluneen sumussa ja tyhjyydessa? Welcome to my world.


Paivien kuluessa lahinna aamutakissa sohvalla elamaa pakoillen ei blogiinkaan ole juuri kirjoitettavaa. Ajattelin kuitenkin nyt kirjoittaa tasta ja kertoa jotain paljon henkilokohtaisempaa kuin olen aikaisemmin kertonut.

Mina olen masentunut. Taman totesi laakari jo mannasyksyna vietettyani jo useamman viikon paa sumupilvessa, jatkuvasti vasyneena ja surullisena. Eihan se toki yllatyksena tullut, kylla mina tiesin mista oli kyse. Laakarin diagnoosi kuitenkin auttoi sen verran eteenpain, etta sain kateeni reseptin masennuslaakkeisiin. Aurinko alkoi taas paistaa ja tunsin olevani taas optimistinen ja iloinen itseni. 




Luulin jo selvinneeni pahimmasta, kunnes tyoharjoitteluani ohjanneen opettajan kaytos ja valheet ajoivat minut sairaslomalle stressin ja masennuksen vuoksi paria viikkoa ennen harjoittelun loppumista. Moni olisi varmasti luovuttanut jo aiemmin, mutta mina jaksoin uskoa parempaan. Mikaan ei kuitenkaan muuttunut ja huomasin hakkaavani paatani seinaan yrittaessani keskustella ja selvittaa valillamme olevia ongelmia. Niin katkesi kamelin selka, ja mennessani hakemaan sairaslomaa flunssan takia, murruin laakarin edessa taysin ja sainkin sairaslomaa stressin ja masennuksen vuoksi. Flunssahan nyt meni siina sivussa.


Kavin asiasta pitkia keskusteluita useammankin laheisen ihmisen kanssa, ja luulin jattaneeni sen jo taakseni. Tilanteen analysoimisesta, hanen motiiviensa ja minun tunteideni puimisesta huolimatta huomasin motivaation loistavan poissaolollaan. Hukassa ei ollut vain motivaatio koulutoita kohtaan vaan koko elama tuntui jotenkin hankalalta. Miksi nousta ylos sangysta murehtimaan kun paivan voi viettaa nukkuen?

Nyt, ensin viikon sairaslomalla ja nyt kaksi viikkoa paasiaislomalla oltuani olen huomannut, etteivat harjoittelun aikana kokemani negatiiviset asiat ole minnekaan kadonneet, vaan sisallani velloo pelko ja ahdistus. Ongelmia ei koskaan ratkaistu opettajan kanssa, asioille ei koskaan tullut paatosta. Vaikka takanani on ihana harjoittelujakso viime vuodelta, ja opettamisesta nautin tanakin kevaana kovasti, on tama kokemus luonut suuren, negatiivisen fiiliksen opettajuutta kohtaan. Tulevat harjoittelut pelottavat. Mita jos joudunkin taas kohtaamaan ihmisen, joka ei kaantaa omat virheensa minun virheikseni? Mita jos huolimatta avoimista ja rehellisista keskusteluista kaikki ei kaannykaan hyvaksi? Mita jos kukaan ei kuule?


Minun elamaani pitaa otteessaan tuo opettaja, nuo negatiiviset kokemukset, enka mina itse. Kaipaan oikeaa minaa. Sita tyttoa, joka nousee aamulla sangysta jo valmiiksi hyvalla tuulella. Sita tyyppia, joka jaksaa kayda ruokakaupassa, jopa siivotakin. Sita tyyppia, joka ei pelkaa.

Tasta allikosta ei taideta nousta omin avuin eika edes ystavien tuen avulla. Siksipa huomenna heitan pelkoni makeen ja varaan ajan yliopiston psykologille. Kylla se aurinko viela paistaa ja asiat selviavat tavalla tai toisella. Minahan en luovuta, perkele!


Everything's gonna work out - for reals.

Takapiru

Nain paasiaisen kunniaksi ajattelin yrittaa laittaa hiukseni rusettinutturalle. No, mitaanhan siita ei tullut nailla meikalaisen hiustenlaittotaidoilla. Sen sijaan tupeeratusta tukastani syntyi ihana, huomattavasti rusettinutturaa pukevampi ja muodikkaampi versio. Koittaessani kuvata tata, tallakin hetkella paatani koristavaa kevaan 2012 muotihiustyylia, iski kuvaan mukaan myos takapiru...

Etta hyvaa paasiaista vaan!