Tuesday 17 April 2012

I'm depressed, I need a cookie.

Tiedatteko niita paivia, kun mielessa eivat kummittele menneet eivatka tulevat, tyo- ja kouluprojektit eivat tunnu ylitsepaasemattomilta ja elama on nyt ja tassa. Hymy nousee kasvoille taman tastakin ja sydamessa paistaa aurinko - kaikki on paremmin kuin hyvin.


Sitten on niita paivia kun nukkuminen voittaa hereilla olemisen. Salekaihdinten valista pilkottava auringonvalo ei ilahduta vaan saa hautautumaan syvemalle peittojen alle ja jatkamaan unia. Iltapaivalla ylos kompiessa olo tuntuu yha vasyneelta ja ulkona paistavasta auringosta huolimatta salekaihtimet saavat pysya kiinni. On tyhja olo.  Mikaan ei oikein tunnu miltaan mutta koko paivaa varjostaa toivottomuus ja suru. Tyhjyys. 




Kuvat: weheartit & google




Suurin osa meista on varmasti kokenut nama onnellisuuden aaripaat, mutta entas sitten kun huomaa viimeisen kuukauden kuluneen sumussa ja tyhjyydessa? Welcome to my world.


Paivien kuluessa lahinna aamutakissa sohvalla elamaa pakoillen ei blogiinkaan ole juuri kirjoitettavaa. Ajattelin kuitenkin nyt kirjoittaa tasta ja kertoa jotain paljon henkilokohtaisempaa kuin olen aikaisemmin kertonut.




Mina olen masentunut. Taman totesi laakari jo mannasyksyna vietettyani jo useamman viikon paa sumupilvessa, jatkuvasti vasyneena ja surullisena. Eihan se toki yllatyksena tullut, kylla mina tiesin mista oli kyse. Laakarin diagnoosi kuitenkin auttoi sen verran eteenpain, etta sain kateeni reseptin masennuslaakkeisiin. Aurinko alkoi taas paistaa ja tunsin olevani taas optimistinen ja iloinen itseni. 




Luulin jo selvinneeni pahimmasta, kunnes tyoharjoitteluani ohjanneen opettajan kaytos ja valheet ajoivat minut sairaslomalle stressin ja masennuksen vuoksi paria viikkoa ennen harjoittelun loppumista. Moni olisi varmasti luovuttanut jo aiemmin, mutta mina jaksoin uskoa parempaan. Mikaan ei kuitenkaan muuttunut ja huomasin hakkaavani paatani seinaan yrittaessani keskustella ja selvittaa valillamme olevia ongelmia. Niin katkesi kamelin selka, ja mennessani hakemaan sairaslomaa flunssan takia, murruin laakarin edessa taysin ja sainkin sairaslomaa stressin ja masennuksen vuoksi. Flunssahan nyt meni siina sivussa.


Kavin asiasta pitkia keskusteluita useammankin laheisen ihmisen kanssa, ja luulin jattaneeni sen jo taakseni. Tilanteen analysoimisesta, hanen motiiviensa ja minun tunteideni puimisesta huolimatta huomasin motivaation loistavan poissaolollaan. Hukassa ei ollut vain motivaatio koulutoita kohtaan vaan koko elama tuntui jotenkin hankalalta. Miksi nousta ylos sangysta murehtimaan kun paivan voi viettaa nukkuen?






Nyt, ensin viikon sairaslomalla ja nyt kaksi viikkoa paasiaislomalla oltuani olen huomannut, etteivat harjoittelun aikana kokemani negatiiviset asiat ole minnekaan kadonneet, vaan sisallani velloo pelko ja ahdistus. Ongelmia ei koskaan ratkaistu opettajan kanssa, asioille ei koskaan tullut paatosta. Vaikka takanani on ihana harjoittelujakso viime vuodelta, ja opettamisesta nautin tanakin kevaana kovasti, on tama kokemus luonut suuren, negatiivisen fiiliksen opettajuutta kohtaan. Tulevat harjoittelut pelottavat. Mita jos joudunkin taas kohtaamaan ihmisen, joka ei kaantaa omat virheensa minun virheikseni? Mita jos huolimatta avoimista ja rehellisista keskusteluista kaikki ei kaannykaan hyvaksi? Mita jos kukaan ei kuule?


Minun elamaani pitaa otteessaan tuo opettaja, nuo negatiiviset kokemukset, enka mina itse. Kaipaan oikeaa minaa. Sita tyttoa, joka nousee aamulla sangysta jo valmiiksi hyvalla tuulella. Sita tyyppia, joka jaksaa kayda ruokakaupassa, jopa siivotakin. Sita tyyppia, joka ei pelkaa.






Tasta allikosta ei taideta nousta omin avuin eika edes ystavien tuen avulla. Siksipa huomenna heitan pelkoni makeen ja varaan ajan yliopiston psykologille. Kylla se aurinko viela paistaa ja asiat selviavat tavalla tai toisella. Minahan en luovuta, perkele!


Everything's gonna work out - for reals.





13 comments:

Anonymous said...

Tsemppiä, oot rohkee nainen.

Paula-Maija said...

Rohkea postaus ja oikea asenne! Tuntemukset tuntuvat kovin tutuilta, vaikka mitään varsinaista diagnoosia ei omalla kohdalla olekaan. Vaikka postaus käsittelikin vakavaa asiaa, kuvat pistivät hymyilyttämään - niistä paistaa kaikesta huolimatta hulvaton huumorisi :) Usko pois, asioilla on tapana järjestyä!

Hanna said...

Se miten se sun opettajas kohteli sua oli tosi torkeeta ja epareilua. Joskus epareiluja juttuja sattuu meille ja ne on epareiluja juuri siksi, ettei niita ansaita. Niin siis tuo sun harjoittelusikin oli epareilu kokemus, koska et ansainnut paskavuorta niskaasi ja sait sen silti. Huolimatta siita, etta se olet ihana nainen, teit parhaasi ja sussa ei ole mitaan vikaa. Sa olet juuri hyva sellaisena kuin olet ja oli vaan sattuman kauppaa, etta jouduit huonon opettajan luokse. Sama olisi kaynyt kenelle tahansa, joka sinne olisi mennyt. Talla kertaa se joku sattui vaan olemaan sina. Ja se tuntuu paskalta ja hirvealta ja sita ei saa oletettavasti ikina paatokseen ja sen lisaksi, etta se opettaja oli sua kohtaan epareilu oli myos se sun tutorisi. Et ansainnut sita ja olet ihana. Olet hyva kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Usko jo, olet hyva!

Ja olet myos vahva mimmi. Joskus naista tilanteista on vaikea nousta kun on jo alusta pitaen ollut jonkin verran rikki ja epavarmuus ja pelko omasta epaonnistumisesta on meissa kaikissa todella sisaankasvanutta. Silti tollainen vahva mimmi niin kuin sina kipeaa vuoren yli ja jos siihen tarvii apua niin sitten sita tarvii. Tarkeinta on, etta saat terveytes kondikseen, etka paasta itseasi vajoamaan sinne sangyn pohjalle paivakausiksi.

Olet Elinaiseni ihana ja rakas ja tarkea.

Kuten tuossa ylla jo sanottiin - asioilla on tapana jarjestya.

Kristi said...

Koskettava postaus, tuli tosi paha mieli sun puolestasi. Halaisin jos olisit maantieteellisesti yhtään lähempänä <3

Mitään lohduttavia korulauseita en tähän latele, kaikki etenee omalla painollaan ja oman jaksamisesi mukaan. Asenteesi ainakin on jo mahtavalla pohjalla :)

Eveliina said...

No mutta sulla on ainakin oikea asenne, kunhan pidät siitä kiinni - perkele, en luovuta - niin varmasti aurinko alkaa taas paistaa. Hyvä kun olet päättänyt mennä psykologille. Välillä on hyvä puida asioita jonkun ulkopuolisen kanssa.
Tämä meidän maailma on kova, sille ei vaan mitään voi. Vaatii paljon lujuutta, että jaksaa rämpiä tässä julmien ihmisten suossa. Täytyy vaan muistaa arvostaa itseään ja omaa hyvyyttään, olla antamatta muille valtaa. Elämässä on kuitenkin niin paljon hyvää ja paljon aiheita onneen. Tiedän, että niitä on erittäin vaikea nähdä kun on mieli maassa, mutta kyllä ne siellä on! Välillä ne on niin pieniä, ettei niitä tajua edes ajatella.
Se, että jaoit tämän täällä, oli mielestäni hyvä alku parempaan suuntaan! Ei blogissakaan tarvitse aina olla mitään ylipirteää juttua - eli keep it coming! Kirjoittaminenkin on terapiaa ainakin itselleni, vaikka välillä kirjoittaisikin jotain missä ei edes ole mitään järkeä :)

Halaus ja tsemppaus!! <3

Laura said...

Voi Elli. :( Hirveästi voimia ja kärsivällisyyttä ton asian selvittämiseen. Auttaako yhtään se fakta, että sinä et ole tehnyt mitään väärin vaan tässä asiassa koko paska tulee ulkopuolelta? Minua auttaisi ehkä edes vähän tietää toimineeni oikein ja olleeni voimaton kyseisen ihmisen toimintaan. Ihan sama kuka olet tai millainen tai mitä teet, kun joku ilkimys päättää höykkyyttää. You know?

Voimia ja tsemppiä, älä luovuta! <3

Nella said...

Oon pahoillani sun puolesta ja siitä, mitä oot joutunut kokemaan. Mutta oon myös varma, että selätät nuo pahat olot ja tuut taas siksi samaksi iloiseksi tytöksi, jonka perään nyt haikailet.

Tsemppiä hurjasti ja kiitos, että valotit vähän sisintäsi meille. Me kyllä tsemapataan täältä käsin. Hyvä silti, että otat ja meet juttelemaan asiasta. Niin ne kaikki murheet yleensä selviää.

<3

Pöhnä said...

Olet rohkea ja fiksu nainen Eluna. Toivotan paljon paljon tsemppiä ja jaksamista sinulle. Hyvä, ettet jää yksin asian kanssa, vaan hankit myös apua.

Voimia!

Emma said...

<3 Haleja!

Elli said...

Kiitos kaikille ihanista, kannustavista kommenteista. <3

Kylla tama viela tasta iloksi muuttuu, jo ajan varaaminen psykologille tuntuu isolta harppaukselta eteenpain, ja tuntuu etta osa murheesta on jo sen myota poistunut.

Kiitos viela teille kaikille. Ihania olette! :)

Petra said...

Mulla on muutamaan otteeseen todettu keskivaikea masennus ja söin monta vuotta mielialalääkkeitä, kunnes viime kesänä viimein luovuin niistä kun siivet tuntuivat viimein vahvoilta - vain vaipuakseni syvään masennukseen uudestaan. :D Elämässä on toisinaan ironiaa...

Mietin tässä mitä sanoisin kymmenen vuoden takaiselle minälleni, sille joka masentui, ja samalla sulle kannustaakseni. Kehoittaisin hakemaan ja vaatimaan apua. Aika psykologille on sulta jo tosi hieno askel! Jatka sitä. Älä anna periksi. Jos kemia tuon psykologin kanssa ei toimi, etsi toinen. Itse olen tavannut puolen tusinaa psykologia ja vasta viime syksynä löysin oikean. En aikaisemmin uskonut, että terapiasta voisi oikeasti olla apua. Nyt olen käynyt terapiassa syksystä ja toivon vain, että olisin ymmärtänyt hakea aktiivisesti apua aikaisemmin. Masennus on sairaus, joka on voitettavissa.

Elli said...

Petra,
Kiitos ihanasta, kannustavasta kommentista! :)

Elama masennuksen kanssa ei tosiaan ole herkkua. Hyva kuulla etta olet hyvan psykologin myota paasemassa parantumisessasi eteenpain. Meilla kylla kemiat natsasi tuon yliopiston psykologin kanssa, toivottavasti olisi meikalaiselle se oikea psykologi. Malttamattomana ihmisena kun haluaisin jo parantua!


iedan, etta talla hetkella minua jokseenkin normaalissa olotilassani pitavat vain laakkeet. Jo ne ensi kertaa saadessani ymmarsin, etteivat laakkeet masennustani paranna, vaan pitavat vain olotilani suht koht normaalina, jotta saan mahdollisuuden kasitella sairauttani.

Tarkoituksena oli alkaa kaymaan psykologilla jo puolisen vuotta sitten, mutta se jai. Nyt vasta masennuttuani uudestaan ymmmarsin etta laakkeet ovat vain ongelmien lakaisemista maton alle, eivatka ne sielta minnekaan katoa ilman niiden selvittamista.

Masennusdiagnoosihan jo itsessaan on iso juttu, mutta jotenkin ajan varaaminen tuntuu viela suuremmalta - minulla on mielenterveysongelma.
Toisaalta en ole sairauttani missaan vaiheessa havennyt vaan kertonut siita avoimesti ystavilleni ja nyt taalla blogissakin.

Petra said...

Kiva kuulla, että psykologin kanssa meni hyvin! Tie on hidas ja takapakkeja tulee, mutta palkinnoksi opit tuntemaan tärkeimmän ihmisen sun elämässäsi - itsesi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...